Naapurimme muutti uuteen asuntoon ja koska se oli pienempi kuin tämä edellinen, meille kotiutui uusi teltta. Sellainen kahden hengen kupoliteltta, joka on sullottu viimeisen päälle viikattuna pieneen pussiin, joka repeää, kun sitä kohti henkäiseekin. Tytöt keksivät tänään, että patikkaretkellehän sitä voisi lähteä. Huutelivat äidille, joka taitteli pyykkejä kodinhoitohuoneessa (lue: vessassa), että ovat juuri lähdössä ja minä tietysti, että menkää ihmeessä. Kuului sellaisen ikean sinisen ison muovikassin (näin siis luulin) kahinaa ja mietin, että mistähän ne sen löysivät ja tarvitaanpa siellä patikkaretkellä paljon tavaraa. Kun aikaa oli kulunut lähdin mukaan patikkaretkelle. Juuri sopivasti, kun teltta oli avattu olkkarin lattialle. Samoin kaikki narut oli auottu, kepit levitetty ja niin edelleen. Naama taisi mennä väärälleen ja kurkusta lähti kova ääni kun selostin neideille (varmasti ainakin kahdeksannen kerran), että se teltta pystytetään vasta kesällä pihalle. Sen teltan muuten sai sullottua takaisin kassiinsa ja vetoketjunkin kiinni, melkein. Kesän jälkeen näin ei todennäköisesti enää ole...
Ai niin, itsetuntoni tuossa äsken koheni kovasti, kun esikoinen kehui ruoanlaittotaitojani. "Äiti, tää (keitettyä makaronia ketsupin kanssa) on NIIIIIN hyvää ruokaa, että voisit laittaa tätä toistekin. Nää makaroonitkin on niin ihanan kippuraisia." Yritän kauheasti roikkua tässä tunnustuksessa samalla, kun lastenhuoneesta kuuluu, että "äiti, sää oot ihan tyhmä, kun et osaa jakentaa mitään majaa mulle ja toi anni on kettu ja mun pitää päästä piijoon..."
