Mustavalkoisia hopeisin lisäyksin

Esikoinen tarvitsi (?) mustaa neuletakkia. Tai ylipäänsä jotain neuletakkia, kun olin tehnyt itselleni jakun yhdestä hänelle ostetusta neulekankaasta. Heti. Onneksi oli yksi oma, vanha, helmasta ja niskasta reikiintynyt, muttei muuten kulahtanut neuletakki. Kokoa sen verran, että siitä sai tehtyä 146senttisen neuletakin. Tai taisi siitä tulla aika paljon isompikin, mutta menee jo nyt. Mustan kuvaaminen saa kyllä mielen mustumaan, jos olisikin valoisa päivä. Säästän teidät siis sovituskuvilta ja laitan vain pari kuvaa.

Tämä on tehty mahdollisimman paljon vanhaa säästäen. Nappilista vanha. Hihansuut alkuperäiset. Olkasauma alkuperäiset. Helma oli sitten pakko ommella uusiksi ja tietty sivusaumat. On takaa pidempi, niin tietysti tuo harmaa saumurilanka loistaa tuolta rumasti.

Musta setti sai jatkoa, kun löysin kivoja, puisia kaiverrettuja leimasimia. Niitä piti tietysti heti kokeilla. Kivaa rosoista ja elävää pintaa tuli kankaalle.

Perustoppi koossa 146 vähän sattumanvaraisesti asemoiduin sydämin (Joo joo, se oli tarkoituskin!). Halvallakin sain tehtyä, sillä kangas on peräisin kirpputorilta löytyneestä, hyväkuntoisesta t-paidasta. Hihat pääsivät jo aiemmin jonkun pipon vuoriksi. 

Mutta kukas se sieltä kurkkii?

"Olen pehmoisten ja lempeiden mäyräkoirien ylvästä sukua. Ylpeys on kuitenkin meistä kaukana. Pääsin uuteen kotiin litteäksi taiteltuna pakettina, josta kymmenvuotias ompelija pelasti minut. Ompeli ja täytti minut, antoi nimen ja adoptoi halittavaksi. Sain nimen Henrietta. Olen sisäkoira, mutta olen kuullut lasten puhuvan lumesta, joka on kylmää ja valkoista. En ole nähnyt sellaista koskaan, mutta ainahan sen voi kuvitella."

Meille kotiutui jouluna piirtopöytä, jonka avulla voi piirtää kuvia helpommin kuin hiirellä. Ensimmäinen kokeilu ei vielä vakuuttanut, mutta päästin silti Henrietan (Paapiin raksu-koiran tsi-versio) ihailemaan maisemaa.
Ps. Nyt sitä luntakin on jo ihailtu kahden päivän ajan. Ei sitä paljon ole, mutta sen verran, että maisema valkeni.