Elämänhallinta

Olen tässä viime päivinä pohdiskellut sanaparia elämän hallinta. Siis että hallitsenko elämääni vai hallitseeko sitä joku muu. Elämän hallintaa on tietty oma sisus, siis että viihtyyko omien ajatustensa parissa. Ja monet paljon konkreettisemmat asiat kuten ruoanlaitto, siivous ja pyykinpesu.

Jos katsotaan ihan vaan ympärille tässä kotona, jossa tällä hetkellä vietän lähes sata prosenttia ajastani, niin arvosanaksi tulee korkeintaan välttävä tai tyydyttävä. Joskus noin kolmen viikon välein on pakko tarttua töihin ja käydä huushålli läpi rätin, imurin ja mopin kanssa. Koko perhe on jo oppinut, että äiti on "vähän kiukkuinen" kun se siivoaa. Tarvitaanhan tähän ponnistukseen vähän kiukkua, että se saataisiin läpivietyä. Sen jälkeen olo on pari päivää tyytyväinen. Tai ainakin yhden. Tai ainakin pari tuntia. Riippuen muun perheen leikkiaktiivisuudesta. Esimerkiksi juuri eilen oli päällä tämä siivousrumba ja jo illalla näytti vähän rähjäiseltä, nyt aamulla jo melkein pommin jäljiltä. Onneksi rakas mieheni yrittää välillä opettaa, että ei se siisteys onnea tuo. Aina voi illalla lasten hiljennyttyä sammuttaa valot, sytyttää pari kynttilää, raivata ehkä enimmät tavarat kasaan nurkan taakse, laittaa soimaan nättiä (joulu)musiikkia ja istua alas nauttimaan hetkestä. Ja vielä parempi, että hän kodinperintönään kyllä järjestelee äkkiä talon,  jos vieraita on tulossa. Aikarajoituksista johtuen se tosin usein tapahtuu muumimeiningillä eli astiat ladotaan sängyn alle odottamaan seuraavaa sadetta, että ne saataisiin tiskattua.

Mistä johtuikin mieleen ruoanlaitto eli on toinen akilleenkantapääni. Osaan toki laittaa ruokaa ja monesti ihan onnistun samaan maistuvaakin sapuskaa, mutta kun sitä pitäisi laittaa joka päivä. Kaksi kertaa päivässä. Ja aamupuuro. Ja välipala (Äiti, miksi aina vaan leipää tai hedelmä?). Ja iltapala (Äiti, miksei KOSKAAN jogurttia? Miksi aina vaan leipää?). No, olen ratkaissut tämän laittamalla ruokaa isoina annoksina. Ja sitten sitä syödään parhaimmillaan (pahimmillaan?) kolmena päivänä peräkkäin, jolloin hyväkään ruoka ei enää maistu kellekään. Ja älkää missään tapauksessa vilkaisko tiskipöytään päin, jos meille eksytte...

No, pyykit sentään sujuu. Jos kriteeriksi riittää, että pyykit tulee pestyä. Siis viimeistään sitten, kun pyykkikaappiin ei enää tunkemallakaan saa yhtään vaatekappaletta. (Silloinkin voi vielä kerätä yhden koneellisen vaatetta lojumaan lattialle!) Ja se hyvä puoli tässä uudessa kodissa on, että kun kodarissa on pyykkitelineiden luon pöytätilaa, niin puhtaita pyykkejä ei tarvitse makuuttaa pyykkivannassa. Tosin se puhtaiden vuori usein hupenee suoraan siitä pöydältä asumisosakkaiden käytettäviksi. Mutta eipähän kulu vaatekaappien saranat.

Tämä kaikki pohdinta johtaa tietenkin siihen päätelmään, että minun elämänhallintani on toki suhtkoht kunnossa. Kaikki johtuu vain niidestä viidestä pikkupimusta (ja ehkä vähän yhdestä isommasta köriläästä), jotka yrittävät järkyttää tasapainoani. Tätä tasapainoa järkytti (erittäin tasapainoisena hetkenä, jolloin pikkuisinpimu oli päiväunilla, kaksospimut päiväkodissa, esikoispimu koulussa ja eskaripimu ulkoilemassa ja minä istuin kutomassa sukkaani - jota kudon aina vapaana hetkenä - kuunnellen radiota ja juoden glögiä) ja sai aikaan koko pohdinnan pölähtäessään vauhdilla sisälle huudellen, että "äiti, sinäkin voisit vähän hallita tuota elämääsi". Ja kysyttäessä perustelu jotakuinkin, että nytkin varmaan istut tietokoneella, kun kuuluu ääntä etkä edes saa sitä joulukoristelaatikkoa annettua meille.

No, laatikko tuli annettua. Jo patistelua seuraavan päivän iltana.